Suomalaisia melontaoppaita ja juttuja lukiessaan huomaa, että painopiste on vahvasti kajakkipuolella. Oppaissa selostetaan laveasti erilaisia kajakkimalleja ja niitten ominaisuuksia, mutta kanootit, "inkkarit", mainitaan vain yhtenä erikoisuutena, lähinnä lasten mökkileluna.
Todellisuudessa kuitenkin kanoottimalleja on lukemattomia ja ne ovat kehittyneet eri käyttötarkoituksiin aivan kuten kajakit ovat eriytyneet merikäyttöön, koskiin ja matkamelontaan. Kirjoittajat vain eivät tunne kanootteja ja niitten ominaisuuksia, sama vika koskee kyllä myös "kanoottien" suomalaisia valmistajia, mutta siitä lisää edempänä.
Ehkä kanootteja vierastetaan myös siksi, että äkkiseltään kanoottia on vaikeampaa hallita kuin kajakkia, siinä kun on mela valmiiksi kummallakin puolella. Kanootin melontatekniikka on monimutkaisempi, siinä kuin pitää pystyä pitämään kulkuväline oikeassa suunnassa vain yhdeltä puolelta meloen.
Olen tyytymätön edelläkuvattuun kanootin aliarvostukseen ja tässä aionkin yrittää selittää sekä kajakisteille että melontaa harkitseville miksi inkkarikanootti on varteenotettava ja suorastaan hyvä vaihtoehto vesiretkeilyä harrastavalle tai harkitsevalle.
Olen itse päätynyt nimenomaan kanoottiin seuraavasta syystä: se on tavattoman käytännöllinen peli. Mielestäni sen edut kajakkiin verrattuna ovat yksityiskohdittain seuraavat:
Jotta en liikaa saisi heti vastineita, niin toki myönnän kanootilla olevan varjopuolensa kajakkiin verrattuna: se on hitaampi, ei kestä tuulta ja isoa aallokkoa, isoihin koskiin on mentävä harkiten tai ei ollenkaan. Yllä mainitut hyödyt kuitenkin kohdallani runsaasti kompensoivat nämä "haitat".
Miksi siis kanootit ovat Suomessa lapsipuolen asemassa? Mielestäni syynä on perinteen, eli tiedon ja kokemuksen puute.
Suomessa on kanootteja alettu valmistaa tuntematta perinnettä ja syitä siihen, miksi hyvät kanootit ovat malleiltaan ja valmistustavoiltaan juuri sellaisia kun ne Amerikassa ovat. Kotoiset suunnittelijamme ovat katsoneet mallia lasten kuvakirjoista ja ottaneet menetelmät halpojen soutuveneitten verstailta. Tuloksena ovat nuo lättäpohjaiset, ihmeellisellä "poolokauluksella" (ettei vain vesi pääsisi pärskymään sisään) varustetut "kanootit" valmistettuina halvimmista kuitumatoista. Hartsissa ei olekaan säästelty (paitsi laadussa), pahimmillaan painoa tulee tuplasti tarpeellinen, eli 30 kiloa liikaa. Näiden kanoottien aukkoa on usein epätoivoisesti kurottu umpeen erilaisilla kansiviritelmillä, ilmeisesti sillä yritetään kosiskella kajakkeihin tottuneita, jotka tuntevat olonsa orvoksi päältä täysin avoimessa vesikulkuneuvossa.
Kaiken alkuna on tuohikanootin perinne: Intiaanit valmistivat nykyisten kanoottien esikuvat tuohesta. Ensin sidottiin kuusen juurilla kevyt kaariviritelmä parraslistan varaan. Sen päälle pingoitettiin yhtenä palana irroitettu koivun tuohi (koivulajit ovat toista kuin kotimaiset, vaatii noin 6 metriä pitkän ja noin 130 cm leveän ehjän tuohipalan). Kaarten ja tuohen väliin ujutettiin muutaman millin vahvuiset seetriviilut, kanootin päät pullistettiin muotoonsa niittyvillalla tai sammaleella.
Koska tuohikanootin kuori on kovin hento, välituet sidottiin tietenkin parraslistoihin, penkkejä ei näissä kanooteissa käytetty. Uudisasukkaitten noin sata vuotta sitten kehittämä puu/kangas kanootti on tuohikanootin suora perillinen. Penkit luonnollisesti ripustettiin myös parralistoista, kuten kaikissa kunnollisissa kanooteissa tehdään edelleenkin materiaaleista riippumatta. Kanootissa on tavallaan kaksi osaa, runko, joka saa joustaa jossain määrin vapasti, sekä sitä jäykistävä parrasjärjestelmä, johon penkit ripustetetaan. Ripustettujen penkkien paikkaa ja korkeutta on helppo muuttaa tarpeen mukaan. Runkoa ei kosketa mikään muu kuin reunaa kiertävä parras.
Perinteen mukainen kanootti on siis varsin avoin, vain päissä on enintään parin vaaksan mittaiset kolmiomaiset kannet. Kun vielä parraslistoissa on kevennysaukot, on veden kaataminen pois kanootista helppoa, harjoittelun jälkeen veden saa kanootista keikuttamalla jopa veden varassa ollessaan.Yritäpä tyhjentää puoliksi umpeen muotoiltua lasikuituhirvitystä!
Ensinnäkin pituus: Yksin melottaviksi tarkoitetut kanootit ovat pituudeltaan 15-17 jalkaa, kaksin melottavat 16-18,5 jalkaa. Noin yleisesti ottaen. Jokikanootit ovat lyhyehköjä, järvikanootit pitempiä.
KÖLILINJA määrää paljolti kanootin nopeuden ja suuntavakauden. Kölilinjaltaan suora kanootti on nopea ja menee helposti suoraan, mutta on huono kääntymään. Sopii siis hyvin pitkiin, yli 17,5 jalkaa, järvikanootteihin, samoin kuin kilpakanootteihin.
Lievästi päistä ylöskaartuva kölilinja on hyvä yleiskanootin malli, sellainen menee kohtuullisen helposti suoraan, mutta kääntyy taitavan melojan käsissä lantin päällä. Tämä on suositeltava yleis/retkikanootti järville ja joille.
Voimakkaasti kaareutuva pohja tekee kanootista erittäin ketterän, mutta matkanteko on tuskallista: joki/koskikanootti.
Koskitemppuiluunkin on omat mallinsa, lähes banaaninmuotoiset kanootit täytetään ilmapusseilla ja istutaan vaahtomuovisatulassa remmeillä kiinni sidottuna, mutta kyllä kajakki on tietysti parempi koskipeli, hupinsa kanoottiuskovaisillakin.
POHJAN POIKKILEIKKAUS määrää paljolti kanootin vakauden. Lättäpohja kantaa hyvin kuormaa ja on alkuvakaa: ei kallistu helposti, mutta kaatuu kallistuttuaan. Tasapohjainen kanootti pyrkii pullistumaan pohjastaan sisään päin, tämä hidastaa menoa.
Lievästi kaareva U tai loiva V tekee pohjasta jäykemmän ja kanootista suuntavakaamman, mutta se tuntuu aluksi kiikkerältä. Loppuvakavuus on kuitenkin parempi, kanootti ei kaadukkaan niin helposti kuin äkkinäinen luulee. Siis mallina parempi. Monia tämän mallisia kanootteja on tarkoituskin yksin meloa keskeltä kanootti hieman kallistettuna.
Kanootin kylki voi olla hieman ylhäältä sisään kaartuva (tumblehome in English), joka suojaa roiskeilta, mutta voi tehdä kanootista hieman loppukiikkerän. Hieman ylös levenevä malli taas kestää paremmin kallistusta kaatumatta.
Kanootin päitten ei tarvitse olla lapikkaan malliin kippuralla. Muoto vaihteli alun perin heimoittain ja kysymyksessa on enemmänkin esteettinen seikka. Liian komea ja korkea keula ja perä pikemminkin altistaa tuulelle kuin palvelee mitään tarkoitusta. Monien massatuotekanoottien mallin sanelee käytännöllisyys: Helpot muotit ja pinottavuus kuljetuksissa, Suomessa nätti kippurakärkinen amerikkalaiskanootti maksaa pari tonnia enemmän kuin veneen mallinen vain sen takia, että niitä ei voi konttiin pinota sisäkkäin. Rahdistakin maksetaan alv!
Kanootin laitakorkeudella eli syvyydellä on merkitystä kuormankestävyydessä, "vettähylkivyydessä" ja tuuliherkkyydessä. Syvään kanoottiin saa paljon kampetta, mutta tyhjänä se on tuulen vietävänä. Koskissa on tietysti korkeista laidoista hyötyä.
KÖLIRIMAT ovat suomalaisten kanoottien vitsaus. Niillä yritetään saada huonosti suunniteltu kanootti kulkemaan suoraan, ehkä suunnittelija ei myöskään ole osannut meloa. Lättäpohja on myös toivottoman pletku, kölit jäykistävät rakennetta hieman.
Köli on kuitenkin kehno ratkaisu, sillä kanootti takertuu siitä kiviin, etenkin koskissa. Sileäpohjainen kanootti liukuu kivien yli, materiaalista riippuen, kohtuullisen hyvin myös poikittain, köli ei -> nurin ollaan. Kangaskanooteissa käytetään kyllä joskus köliä, mutta kyseessä on matala ja leveä kenkäköli (shoe keel), jonka tehtävänä on vahvistaa pohjaa iskuja vastaan eikä auttaa suunnanpidossa.
Sitten muutama sana valmistusmateriaaleista, summittaisessa hintajärjestyksessa, joka on jossain määrin myös laatujärjestys, miten nyt kukin arvonsa asettaa:
Melaksi jotkut kelpuuttavat melkein mitä vaan, mutta jos kanootti olisi tenniskenttä, niin mela on silloin maila; turha pelata kehnolla välineellä. Melat pakkaavat ihmisillä olemaan liian pitkiä, silloin niillä joutuu haromaan kaukaa kuin airolla ja suunnassa pysyminen on entistäkin vaikeampaa. Mela ei saisi yltää nenää ylemmäksi, mielellään leukaan tai vielä vähemmän, omatekemäni mela ei yllä kuin solisluuhun asti.
Melojakin on monen sorttisia. Nykyiset melat ovat pitkähköjä ja melko leveälapaisia, niillä on helpompaa pitää tasapainoa koskissa. Perinteiset melat ovat kapealapaisempia ja lyhyempiä, niillä melontarytmi on nopeampi, jopa 60 vetoa minuutissa. Uusinta huutoa ovat melat, joissa lapa on noin 15 asteen kulmassa varteen nähden. Tehoa tulee tietenkin lisää, mutta ne ovat tarkoitettuja lähinnä matka- ja kilpamelontaan suuntavakailla kanooteilla, jossa suuntaa ei korjata melalla, vaan melontapuolta vaihdetaan 4-8 vedon välein.
Omat melani olen tehnyt ns majavanhäntä -mallisiksi. Kapeahko (17 cm ) pyöreäpäinen pitkä (68 cm) lapa ja lyhyehkö varsi. Ensimmäisen veistelin 32 mm paksusta saarnilankusta, toisen koivulankusta. Jälkimmäisen päällystin 105 gramman lasikuitukankaalla ja epoksilla, lavan päähän vielä 2 kerrosta lasikuitua. Lavan reunat ovat vain pari milliä paksut; melaa voi vetää takaisin veden sisällä, korjausliikket ovat helpompia kuin paksulapaisella. Koskiin en niillä viitsi lähteä. Painoa jäi noin 900 grammaa, mela voi olla sen verran joustava, että sen saa hieman taipumaan maahan painettaessa.
Tiedossani on kolme suomalaista kanoottimaahantuojaa, joilta löytyy kelvollisia kanoottimalleja:
Oma kanoottini on 16 -jalkainen Mad River Royalex Explorer, käytettynä ostettu esittelykanootti. Malliltaan se on melko syvä joki/retkikanootti, eli hieman kaarevapohjainen ja V-muotoinen poikkileikkaukseltaan. Eri materiaalien vertailupainot on poimittu Mad Riverin esitteestä, Exploreria on saatavilla 16-16,5 jalkaisena 5 eri materiaalista valmistettuna
Mad Riverin mainoslehti on alan paras, kannattaa tilata.
Yhteystiedot: Lahnuksentie 21, 01800 Klaukkala puh 90-8797 452 fax 90-8797 453
Perinteisen "kanoottitaiteen" guru, edesmennyt Bill Mason jätti jälkeensä pari suositeltavaa kirjaa:
Perinteisten kanoottien suunnitteluperusteista ja kanootin valmistuksesta kiinnostuneille suosittelen erittäin lämpimästi seuraavia julkaisuja:
Mahdolliset kommentit, korjaukset ja kysymykset osoitteeseen: